Kirjoituksia Kyllikin tuvalta
Kyllikin tuvalta 1.
Kirjoittanut Hissu Teppana
08.11.2010 11:17 Marraskuussa 2010
Vaikka en mihinkään henkien haahuiluihin uskokaan, mielikuva Atteron muuttamisesta Kyllikin taloon oli vahva viime toukokuussa. Kuva- ja negatiivilaatikot ja mapit valtasivat ensin Kyllikin makuukammarin ja keittiön. Vanhan talon ominaishajuun tuli uusi vivahde. Kun negatiivit siirtyivät saunaan, ikkunat peitettiin.
Ei suhde mikään uusi ole. Kyllikki kirjoitti siitä päiväkirjaansa harva se viikko. ”Kävin Ahokkaassa”, hän sanoo, ei yleensä sen enempää.
Nyt he jo täydentävät toisiaan. Kyllikin teksteistä saan tietoja Atteron kuviin. Ja onhan heillä jo yhteinen näyttelykin, Siwan ikkunoissa.
Kesällä Attero nukkui aitassa ja Kyllikki Yökkömökissä. Olin iloinen heidän puolestaan, kun kesävieraita kävi paljon. Atteron kuvista saatiin katetuksi vain pieni alkumaistiainen, mutta Kyllikki oli avoin tuttuun rehevään tyyliinsä. Attero uutena asukkaana vei enimmän huomioni. Vasta vieraiden mentyä oli aikaa Kyllikille. Sain selville asioita joita en ollut tiennyt kertoa kävijöille.
Se Yökkömökin sivusta vedettävä puusohva, jonka kapeutta ihmettelimme, on rovasti Matti Merivirran isän tekemä. Se lahjoitettiin pappilasta, kun Paajasilta oli koti palanut pommituksessa. Pappilakin paloi, mutta sieltä oli ennen evakkoon lähtöä kannettu huonekalut aittaan.
Ja se ihastusta herättänyt viininpunainen seinävaate, sen tarina vasta erikoinen onkin. Boijiset oviverhot oli kokoon käärittyinä pakattu puiseen arkkuun. Pommituspäivänä arkkuun oli mennyt konekiväärin luoti ja iso pommin sirpale. Molemmissa verhoissa oli kaksitoista reikää, mutta onneksi ei ihan keskellä. Verhojen yläosista tehtiin Kyllikin äidille pikkutakki. Kirjaillut alaosat ommeltiin yhteen ja reiät parsittiin. Menin Yökkömökkiin ja etsimällä etsin parsinjälkiä. Etsimättä niitä ei näe, niin tarkkaa työtä Maija Paajanen on tehnyt.
Mutta mitkä ihmeen ”boijiset”? ”Se on kangaslaatu”, sanoi Ari Koskela, meidän perheen nippelitietoviisas. ”Forsythen Shakaalissa salamurhaajan ase piilotetaan boijikankaalla vuorattuihin putkiin.”
1960-luvun tietosanakirja tietää tarkalleen: ”Paksulankainen, kaksivartinen, verraten harvarakenteinen puolikarkeista langoista valmistettu villakangas; käytetään ovi- ym. verhoiksi.
Atteron pahimmassa vaarassa olleet negatiivit on nyt pakattu asianmukaisesti. Vanhimmat valokuvat, noin 700 kappaletta, on skannattu ja kiinnitetty albumeihin. Tunnistamistyö jatkuu.
Hissu Teppana
Kyllikin talolta 2
Kirjoittanut Hissu Teppana 20.12.2010 08:51
Kyllikin talolta 2 – Joulukuussa 2010
Kiitän kaikista onnitteluista ja kannustavista sanoista aloitettuani kotiseutuneuvojan työn. Nyt minulla on sekä titteli että arvonimi: kotiseutuneuvoja, huttuneuvos. Hyvä että noin päin. Huttuneuvojaksi minusta ei olisi. Eivät kotiseutuneuvojankaan ohjeet aina tule kuin apteekin hyllyltä. Mutta apteekkiasioissa olen viimeksi neuvoja antanut.
Nurmijärveläinen valtiotieteilijä-kauppapuutarhuri Hannele Ruoti, joka kirjoittaa myös paikallishistorioita, otti yhteyttä. Hän on tekemässä kirjaa Fritschin perheestä. Paul Fritsch oli Kesälahden apteekin ensimmäinen apteekkari. Fritsch ja hänen vaimonsa Elisabeth, omaa sukua De Cock, sekä lapset Glory, Iris ja Paul César olivat Kesälahdella 1929-1932. He kaikki ovat kuolleet, viimeisenä Glory vuonna 2007. Hänet Hannele Ruoti tunsi. Kesälahti oli jäänyt Gloryn mieleen niin rakkaana paikkana, että hän muisteli sitä koko ikänsä.
Tunnistin heti nimet Glory ja Iris ja muistin valokuvan kotiseutulukemistossa. Apteekki-luvussa Kyllikki kertoo lyhyesti koko traagisen tarinan: ”Uukuniemen haara-apteekki muuttui Kesälahden apteekiksi vuoden 1929 lopulla, ja sen ensimmäiseksi haltijaksi tuli Paul F. Fritsch. Hänen aikanaan talon yläkerran täytti taide, niin silminnähtävä kuin korvin kuultavakin. Apteekkari itse soitti erinomaisesti viulua ja Elisabeth-rouva oli hyvä pianisti. He esiintyivät usein yhdessä ja myös kanttori Reino Salmenkiven kanssa. He saivat jopa rovasti Matti Merivirralta luvan kirkkokonserttiinkin, vaikkei rovasti juuri suosinut kirkon käyttöä noin maallisiin tarkoituksiin.
Apteekkarin asunnon seinät olivat täynnä taidetta, sillä Elisabeth Fritsch maalasi itse ja omisti myös runsaasti isänsä, sangen kuuluisan belgialaisen maalarin de Cockin tauluja. Kesälahtelaiset ihailivat erityisesti erästä hyvin suurta, kukkivaa omenapuuta esittävää maalausta. Fritschin perheeseen kuului kaksi teini-ikäistä kaunista tytärtä, Iris Elisabeth ja Glory Helena sekä poika Paul César, jonka olisi pitänyt juuri aloittaa kansakoulu. Mutta eihän se onnistunut kielivaikeuksien vuoksi. Sitten perheeseen liittyi myös apteekkarin veli, merikapteeni Mikko Fritsch. Seurauksena oli koko Kesälahtea järkyttänyt murhenäytelmä. Apteekkarin rouva lähti Mikon matkaan, ja vei myös lapsensa mukanaan. Yksin jäänyt apteekkari ei jaksanut jatkaa, vaan päätti itse päivänsä Halolan Eino Kupiaisen ja Pennalan Selma Pennasen hääiltana.”
Täältä Kyllikin talosta olen löytänyt muutamia valokuvia tytöistä. Paul César jota Kyllikin mukaan sanottiin Paissiksi, aloitti koulunsa yhtä aikaa Kyllikin kanssa, mutta hän ei ole luokkakuvassa. Sen varmisti Sirkka Teppana, joka oli samalla luokalla. Sirkka muistaa Fritschit tummatukkaisina, kesälahtelaisista selvästi erottuvina, hienoina ihmisinä. Rouva keskittyi taiteeseen, palvelijat huolehtivat taloustöistä. Hannele Ruoti kertoi, että perheellä on ollut kahdeksan kanaa ja kukko, ja Paulilla on ollut vene ja kalastustarpeita.
Apteekissa tai perheessä on ollut apulaisina ainakin Kerttu Tuunainen (myöh. Lammela), Taimi Hakala ja Lahja Falck. Lahja kertoi Sirkka Teppanalle, että Paul Fritsch kummitteli kuolemansa jälkeen. Oli kuultu askelia ja nähty haamukin.
Löysin apteekkarin hautakiven Kesälahden hautausmaalta. Kun raaputin kiven pinnasta jäkälää, tuuli tohahti ja nosti lunta ilmaan. Sisko Seija oli kameroineen kuvaamassa kiveä. Hänelle tuli heti mieleen esi-isämme Kuotto-Pellikan hautajaiset, joissa tapahtui monenmoista kummaa. Muun muassa joka aidan seipäässä istui harakka nauramassa. (Tämänkin tarinan Kyllikki on tallettanut.) Kotimatkalta Seija lähetti tekstarin: ”Kaks korppii nauro miulle ohi lenteissään.”
Paul Fritschin hautapaikka oli merkitty uudelleen käytettäväksi. Kirkkoherranvirastosta kuitenkin luvattiin säilyttää se muistomerkkeineen. Tänä jouluna haudalla palaa kynttilä.
Hannele Ruoti kyselee, onko Kesälahdelle jäänyt yhtään Elisabeth Fritschin maalausta? Tai olisiko vanhoissa albumeissa valokuvia? Apteekkarista ei ole tähän mennessä löytynyt yhtään kuvaa.
Vuoden 1945 ”eräänä joulunalusviikon öitsi- iltana” keksittiin Paajasten väliaikaiseksi tarkoitetulle kotimökille nimi Yökkömökki Laura Latvalan samannimisen runokokoelman mukaan. Joulu oli kylmä ja mökki hatara. Kyllikillä, äiti-Maijalla ja Hipolla riitti silti iloa. Tapaniniltana Kyllikki kirjoitti päiväkirjaansa:
”Olemme todella nauraneet – kaikelle ja kaikille. Ja on pakko nauraa mieli pysyä lämpimänä, sillä mittari osoittaa maksimissa + 13° ja minimissä (pellin auki ollessa) +6°, lattialla +1°! Äiti ja minä olemme melkein vakituiseen turkit päällä.”
Iloisen joulun toivotukset Kyllikin talosta, talvisen tunnelmallisesta mutta uuninlämpöisestä!
Hissu
Kyllikin talolta 3
Kirjoittanut Hissu Teppana 09.01.2011 11:38
Kyllikin talolta 3 – tammikuussa 2011
Voiko olla kirkkaampaa ikkunaa menneeseen aikaan kuin kirje tai päiväkirja. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – että harva ajattelee kirjoittavansa historiaa tai jättävänsä tekeleitään edes lastensa nähtäväksi.
Kun räätälin tytär Maria Jääskeläinen kirjoitti Orimattilan emäntäkoulusta poikaystävälleen Otto Paajaselle Kesälahden Alakaupalle lähes sata vuotta sitten, hän vannotti: ”Pyydän, ett’et tätä kirjettä näytä kenellekään, vaan kätket sellaiseen paikkaan, josta ei kukaan löydä.”
Kun tuollaista kirjettä pitää kädessään, tuntee suurta kunnioitusta ja itsensä etuoikeutetuksi. Ei voisi kuvitella kirjoittavansa ”paljastuskirjaa”, toisaalta kirjeissä ei tunnu olevan mitään mitä ei voisi paljastaa. Samanlaisia ajatuksia tämänkin päivän tyttöset ajattelevat ja kirjoittavat – ja piilottavat.
Tai kun Kyllikki kertoo ihan tavallisen arkipäivän kuulumisista 60 vuotta sitten, vain jotkut yksityiskohdat paljastavat, että puhutaan menneestä ajasta eikä viime viikonlopusta:
”Meidän perheen päät alkavat olla alituisessa vaarassa. Ensiksikin sunnuntaina Kupiaisen ristiäisissä Mikko T:nen juoksi kallonsa otsaani niin että sain ison kuhmun, purin rikki huuleni ja poskilihakseni,samana päivänä nuori loimaalainen Käkättäjä oli hurjannäköinen pää veressä, liekö kukko repinyt tai sitten sattunut johonkin oksaan, eilen meni Karri pyykkirantaan Hipon luo kulmassa ammottava haava ja juuri äsken kolautin päälakeni kaapinovenkulmaan (viedessäni Dagmar Edqvistiä kiireellä karkuun äidin katseilta.”
”Viisastuin taas paljon tämän kylän asioista. M.m. sen, että Emmi Jurkka on yhä Nymannissa hoidattamassa leukaansa, joka meni sijoiltaan hänen mennessään väliin apteekkarin ja Bromsin käsikähmään. Bromsin nyrkki sattui väärään maaliin. Voi veljet!”
”Pekan piti mennä lopettamaan Emppo Tuhkasen varsaa. Auto ajanut jalat poikki. – Ja Osuuskassan sähkömiesten auto ajanut illalla kolarin kappalaispappilan tiehaarassa – pahan sellaisen.”
Samalla Kyllikki tulee tallettaneeksi palasia isosta kuvasta. Niistä kertyy Kesälahden historia, niistä koostumme me kesälahtelaiset. Kyllikki ajatteli sotien jälkeen kauhulla sitä tilannetta, että olisi pakotettu polttamaan päiväkirjansa. Hän piti huolen, että ne säilytettiin ja sisällytti ohjeet niiden käytöstä testamenttiinsa. Nyt, lukiessani ja luetteloidessani, tiedän tekeväni täsmälleen sitä työtä, mitä Kyllikki haluaisi minun tekevän.
Lopuksi kotiseutuneuvojan neuvo: Säilytä kirjeet ja päiväkirjat. Älä suotta huolehdi mitä lukija niistä sinun mentyäsi ajattelee. Jos lukija on viisas, hän ymmärtää niiden arvon. Ymmärtämätön hävittää. On ihan onnessaan kumpi sattuu kohdalle. – Sellaista se vain on.
Hissu
hissu.teppana[at]luukku.com
Kyllikin talolta 4
Kirjoittanut Hissu Teppana 11.02.2011 11:10
Kyllikin talolta 4 – helmikuussa 2011
Näin Tenttaali-Veikon. Olin kuullut hänestä puhuttavan koko elämäni ajan. Yhtä ja samaa tarinaa. Isä-Matti oli aina hyvällä tuulella sitä kertoessaan. Tai lopulta vain repliikkiä lainatessaan, sillä tarina tunnettiin jo ihan tarkkaan. Vai miten se oli?
Syntyi sananparsi: ”Tule tänne Tenttaali-Veikko, ei tiulle mittään tehä”, sano Oiva Sentraalin Veikolle ja pitelj hirttoköyttä selän takana.
Pitemmässä tarinassa Oivalla on puukko ja Veikolla köysi eli tappamisen meininki molemmilla. Lapsenkieli kertoo että kysymys on poikien leikeistä.
Kun sananparsi ujuttautuu jokapäiväiseen kielenkäyttöön, mielleyhtymä jatkaa ”Tule tänne”-lausahdusta lähes automaattisesti: ”Tenttaali-Veikko”. Sananparsi on irronnut asiayhteydestään, mutta siihen liittyvä tunnemuisto synnyttää edelleen hyvän mielen.
Perheen tai muuten läheisten keskuudessa voidaan erilaisia tunnetiloja ilmentää sananparsien alkuperäisen sisällön avulla, vaikka itse sananparsi on muuttunut sivuseikaksi. Kyllikki ja Hipo sanoivat toisilleen: ”Liihentäytykee, Nousiila emäntä”, kun pyysivät toista siirtymään. Se tarkoitti alun perin Nousiilan emäntää, joka oli pataa hämmentäessään niin ”kiinni pankkopahtaassa” etteivät miniät saaneet lattiaa pestyksi. Miniät eivät toki uskaltaneet edessäpäin käskeä anoppiaan liihentäytymään, siksi sananparressakin kulkee yhä mukana tunne siitä että käskettävä ”on emäntää” ja valtaa alan.
Sentraalin Veikko on minun mielikuvassani ollut pieni terävä poika, joka on arvannut Oivan katalat aikeet (miksi muuten vakuutella ettei ”mittään tehä”) ja varustautunut. Ehkä Veikko on ollut lapsista se jolle on aina jotain ilkeyttä tehty, kiusattu. Minun kiltin tytön sympatiani olivat aina hänen puolellaan, vaikka jutun hauskuudenkin käsitin.
Selkivuoren Elsa se Veikon tunnisti. Kuvassa on kolme miestä ja yksi nainen pyöreän kahvipöydän takana. Atteron ja Myntin tunnistaa heti, ”veljekset kuin ilvekset”, kuten joku takavuosina museolla kesäjuhlissa luonnehti. Kuvassa todella juodaan kahvia. Attero haukkaa lettivehnäspalaa, Myntillä se on jo poskessa, naisella on kuppi kasvojen edessä. Veikko on jälleen kerran valmistautuneena: Hänellä on pullaviipale vasemmassa kädessä ja oikea käsi kiinni kupin korvassa pöydällä. Hänellä on liituraitatakki, solmio ja vaaleat housut. Senkun kuvaatte vaan.
Minulla on nyt päässäni kaksi kuvaa Veikosta, enkä vielä tiedä muuttuuko sananparrenkin mielikuva. Ainakaan minun ei enää tarvitse olla huolissani siitä pärjäsikö Sentraalin Veikko.
Kotiseutuneuvojan neuvo: Kirjoita ylös perheen ja suvun omat sanat ja sanonnat. Miksi jotain ihmistä on kutsuttu kummallisella nimellä tai miksi hänen yhteydessään aina sanotaan sama repliikki. Näitä juttuja on kaikilla, voisimme vaikka kilpailla kenellä hauskempia tai suorastaan älyttömämpiä!
Kesälahti-Seuran uusi sähköpostiosoite on kesalahtiseura@gmail.com
Puhelinnumero: 0407759467
Henkilökohtaista sähköpostiani ja puhelinnumeroani voi myös edelleen käyttää.
Ja Norotielle saa tulla käymään!
Hissu
Kyllikin talolta 5
Kirjoittanut Hissu Teppana 18.03.2011 14:32
Kyllikin talolta 5 – maaliskuussa 2011
”Korkeimmassa muodossansa huumori saattaa ilmetä vieläpä sielläkin, missä elämän tragedia lähenee täyttymistänsä. Se saattaa luoda kirkastavan valojuovan tuonenkin tummille poluille.” Sanoi Unto Kupiainen.
Sirkkakin lähti. Jätti kaiken jälkeensä, niin kuin jätettävä on. Muut purkivat nyssäkät ja järjestivät ne uudelleen. Minäkin kävin hakemassa potkukelkalla yhden säkillisen, ja Hanna toi autolla lisää. Kyllikin talolle.
Porukka täällä kasvaa. Sirkan mukana tuli myös Sulo, sillä albumien seassa tuli Sulon musta salkku 7. divisioonan merkki kyljessään. Sen sisällä oli yhtä sun toista talteen laitettua. Saattoi olla kuorosalkku, kun nuottejakin löytyi. Oli myös aukeama lehdestä. Kääntelin sitä ja etsin syytä miksi Sulo oli laittanut sen talteen. Ei ollut tuttujen nimiä eikä naamoja kuvissa, ei Sulo tainnut postimerkkejäkään kerätä. Kaskupalsta?
Näillekö Sulo nauroi! Lukiko Sirkalle, joka remahti omaan persoonalliseen hekotukseensa. Vai lukiko Sirkka naama totisena, ja Sulon silmät menivät sikkaraan:
”Parikkalassa olivat kerran mies ja vaimo veneellä verkkoja kokemassa. Mies oli humalassa, putosi veneestä ja hukkui. Paikallisen sanomalehden kuolinilmoituksessa oli seuraava runo:
Elon merta me yhdessä seilattiin
ja rakkaus purttamme ohjas.
Sinä putosit venheestä,
minut suru ja murhe kohtas.”
Entäs tämä värssy:
”Ota Jeesus rakkahin
suojaas ukko kallehin.”
Kun Teppanan Matti kuoli maaliskuussa kuusi vuotta sitten, hänen nyssäköistään löytyi siististi leikattuja sarjakuvia. Suosikki oli selvästi Häjyt. Matu kantoi niitä usein nähtäväksi pohjalaisille vävyilleen, nauruaan pidätellen. Joku repliikki jäi mieleen pyörimään ja putkahti sopivassa tilanteessa ilmoille, iloksi.
Minulla on oma nyssäkkä karttumassa. Viiviä ja Wagneria enimmäkseen. Eikä pelkästään sarjakuvia, vaan kaikkea mahdollista minkä paikka ei ole leikekirjassa eikä albumissa. Eikä oikein missään, mutta ei ehdottomasti uunissakaan.
Tämä on kotiseutuneuvojan maaliskuun neuvo. Kaikille muillekin, mutta nyt erityisesti Leilalle, joka nylspähtää tänne kuoleman puolelle viittä kymmentä: Kerätään kirkastava valojuova siihen murheen hetkeen, jossa emme itse enää murehdi, ja josta soisimme läheistemme kääntyvän ihan kohtapuolin taas omaa elämäänsä kohti.
Tämmöinen aineisto pitäisi asettaa näkyvälle paikalle. Kirjoittaa päälle vaikka Testamentti. Silloin se tulisi ajoissa avatuksi. Tai voihan sen julistaa etukäteen suureen ääneen, niin kuin taisinkin juuri tehdä. Minusta on nimittäin hykerryttävän hauska ajatus, että muistotilaisuudessani olisi ohjelmanumero: ”Näille vainaja nauroi.” Nykyisenä Power point -aikana kaikki nauraisivat yhtä aikaa ja sehän se parasta hautajaisherkkua olisikin!
Parhaat kiitokset Sirkan serkuille!
Hissu
Kyllikin talolta 6
Kirjoittanut Hissu Teppana 08.04.2011 08:29
Kyllikin talolta 6 – huhtikuussa 2011
Kyllikki ei ehtinyt hankkia tietokonetta. Hän naputteli lehtijuttunsa kirjoituskoneella, lähetti ne postissa tai linja-autossa tai saneli lankapuhelimessa. Nyt Kyllikki on facebookissa.
Ja Attero.
Heidät löytää haulla ”Kesälahti-Seura”. Profiilikuvassa tosin töröttävät miehiset miehet 50-luvun maisemassa. Mutta on myös kuva Kyllikin päiväkirjan aukeamasta ja nuoren tytön lyijykynäpiirroksesta sen välissä.
Sivulla voi käydä ”tykkäämässä”, kommentoimassa ja kysymässä. Kotiseutuneuvojana vastaan mihin ikinä vain osaan. Ja kaikki halukkaat voivat lisätä oman tietämyksensä tai arvailunsa. Aion laittaa sinne Atteron kuvia ja kysymyksiä niistä. Saatan myös kysyä jonkun tapahtuman vuosilukua tai mitä tahansa mikä auttaa kuvien tunnistamisessa.
Skannaan parasta aikaa kinofilmejä vuodelta 1956. Olen löytänyt kuvia vanhasta säästöpankkitalosta, siitä johon Elsa Laukkanen sitten muutti ”aarreaittoineen”. Rakennus oli vuodelta 1929 ja alun perin Albin Niirasen kirjakauppa. Siinä oli kauniit ruutuikkunat ja umpinainen kuisti. Yhdessä kuvassa salskea nuori mies istuu pihassa moottoripyörän selässä. Morsian oli pankissa töissä. Voin kuvitella miten pallokuosisen mekon helma heilahti kun kaunotar nousi motskarin selkään.
Miten hauska oli löytää kuva Saikkosen Jussista. Jussi oli kansakoululla talonmiehenä, hänen Alinansa keittäjänä. Jussi kävi hakemassa tyttöjen (en muista että koskaan poikien!) pudonneet lapaset huussin alta eikä ollut moksiskaan. Tosin sinne pääsi kävelemään ovesta selkä suorana, sillä huussinreiät olivat toisessa kerroksessa. – Jos rakennus olisi pystyssä, se olisi nyt Sovintolan vetonaula!
Ja miten mukava kun ihmiset kyselevät! Nyt kun on jo jotain käsitystä tämän talon valtavasta aineistosta, vastaukset löytyvät helpommin. Viimeksi olen etsinyt tietoja Suitsasta ja löytänyt Kyllikin kirjoittaman lehtijutun Juho Pölläsestä.
”Jumalanpalveluksen alkuvirsi soi kirkossa. Pienen johdattelun jälkeen urkujen ääni voimistuu ja virren alku kaikuu urkujen, seurakuntalaisten ja kanttorin yhteistyönä. Kuitenkin tuntuu, kuin vain yksi ihminen laulaisi. Ääni soi korkeana, kajakkana miehen äänenä. Se kuuluu muita ääniä voimakkaampana, vieläpä urkujakin”, Kyllikki kuvailee.
”Mie ku Suaren kirkossa longotin leukoo ni kaikki kahto”, kertoo Laulaja-Jussi ja Suitsan lukkari itse. Suuremmille estraadeille Juho ei päässyt, kun ei ollut rahaa kouluttautumiseen. Siihen oli tyytyminen, ”vaikka kyllä nolommistakin miehistä on koulussa jotakin tehty”.
Juho näemmä osasi sanoa sanottavansa ytimekkäästi. Kun oopperalaulaja Veikko Tyrväinen esiintyi terveystalon (nykyisen nuorisotalon) vihkiäisissä 1950, Juho totesi: ”Sillä pojalla ei oo räkkee kulukussa.”
Kysykää, kertokaa! Nyt on pelit ja vehkeet – ”kaikki hienouvet niinkun Hanna Pellikan uuvessa korttierissa: veit tulloo ja männöö”.
Hissu
kesalahtiseura@gmail.com
Kyllikin talolta 7
Kirjoittanut Hissu Teppana 22.05.2011 13:24
Kyllikin talolta 7 – toukokuussa 2011
Näkemiin, Kyllikin talo, avointen salaisuuksien aarreaitta!
Index Librorum Scriptorum on luettelo Kyllikki Paajasen arkistoitavaksi määräämistä kirjoista, albumeista ja kirjoituksista. Otsikon alla lukee: non prohibitorum, ei-kielletty. Toiseksi viimeisenä työpäivänä sain aineiston laajuudesta jonkinlaisen käsityksen, kun kokosin mappeja keittiön pitkälle penkille. Kaikkea en löytänyt, osa on Myllytuvalla, ja Pölläsen Kirstiltä kuulin että vintillä on vielä ainakin viisi matkalaukullista.
Olimme Tuuren kanssa arkistointikoulutuksessa Kiteellä. Pohjois-Karjalan museon amanuenssi kertoi että heillä on 100 000 valokuvaa. Niin on meilläkin! Meitä neuvottiin: Joka ikinen kuva pitää skannata, luetteloida ja kääriä silkkipaperiin. Kuvia ei saa kukaan hiplata, vain kopioita. Ja minä kun olen kiinnittänyt irtokuvia albumeihin, että niitä on helpompi katsella! Senkin ohjeen kyllä sain jostain internetin arkistointiohjeesta – ja pidän sitä tässä tapauksessa käytännöllisenä.
Esine, josta ei ole mitään tietoa, on museon näkökulmasta arvoton. Ajattelen mielelläni niin, että se Kyllikin punainen lompakko, jota lainasin kun vein käteiskassan pankkiin, saa arvonsa niistä ”roskista” joita sen sisältä löysin: VR:n meno- ja paluulippu Kesälahti-Helsinki, kaksi lokakuulle 1977 päivättyä makuupaikkalippua, narikkalippu n:o 141. (Jäikö Kyllikin nuttu narikkaan!?) Kokemuksesta tiedän, että Kyllikin mapeista ja päiväkirjoista löytyy selitys tuollekin matkalle.
”Miten monta kertaa kuvittelinkaan aikoinani, että kirjoitan ‘memuaarini’ ja ne julkaistaan. Että ne ovat alkuna trilogialle, joka takautuu äidin ja sitten mummon lapsuuteen!
Nyt en kuvittele julkaisemista, mutta ehkäpä 1920- ja -30-luvun onnellisen lapsuuden tallentamisella voisi olla samanlaista arvoa kuin hollantilaisen tai flaamilaisen maalarin laatukuvalla! Kansatieteellinen dokumentti, ha-ha-haa! Katinkontit hänen arvolleen, tuntuu vain ihan siltä, että tällä hetkellä, jolloin ei ole mitään muuta ihan ehdottoman pakollista tekemistä, on vihdoin aika tarttua kynään.”
Tällä johdannolla alkavaan käsin kirjoitettuun kirjaan Paluuta muistolaan en ehtinyt tutustua tarkemmin. Työsuhde päättyy, mutta suhde Kyllikkiin ja Atteroon säilyy lämpimänä. Laitan päivittäin katkelman Kyllikin päiväkirjasta vuodelta 1941 facebookin Kesälahti-Seuran sivulle. Laajempi versio alkaa näkyä tällä sivustolla.
Kiitän kaikkia jotka ovat ottaneet yhteyttä ja kaikkia jotka ovat käyneet tunnistamassa Atteron kuvia. Vaikka en enää ole Kesälahti-Seuran kotiseutuneuvoja, saa minulta edelleen kysyä!
Sähköpostiosoitteet ovat: kesalahtiseura@gmail.com
hissu.teppana@gmail.com
Hissu
Kyllikin talolta 8
Kirjoittanut Ari Koskela 21.06.2011 12:59
Kyllikin talolta 8 – kesäkuussa 2011
Varikset raakkuvat pihapuissa kun kiipeän Kyllikki Paajasen entiselle kotimäelle. Sade rummuttaa talon kattoa. Syreenipensas nuokkuu. Olen talon uusi käyttäjä. Kihinä tuntuu sekä minussa että talossa. Kaksi viikkoa sitten aloitin työn osa-aikaisena kulttuurityöntekijänä Kesälahti-Seurassa. Pesti kestää tällä erää vuoden loppuun mutta saattaa saada jatkoa, jos seura haluaa ilmaista työvoimaa. Työllistäjänä on Kesälahden kunta ja päällepäsmärinä Kiteen Ely-toimisto.
Pääasiallinen tehtäväni on Atteron laajan valokuvallisen elämäntyön ja Kesälahden lähihistorian tallentaminen. Käytännössä se tarkoittaa vanhojen mustavalkoisten negatiivien skannaamista digitaaliseen muotoon ja niiden tallentamista. Samalla olen tehnyt luetteloa ja kirjannut muistiin kaiken mitä kuvista näkee. Ylitin juuri kahden tuhannen digitoidun negatiivin rajan. Vielä on yli 88000 jäljellä. Kesälahti-Seuran sihteeri Hissu Teppana opetti talon ja tallentamisen tavoille. Hän loi arkiston pohjan ja aloitti työn.
Tällä hetkellä on menossa vuonna 1958 otetut kuvat. Kuinka erilaiselta kylä näytti silloin, miten paljon oli niittyjä ja peltoja, avaruutta. Olin itse tuolloin vuoden vanha ja asuin Nastolan Pyhäntakana kyläkauppiaan poikana mutta silti tunnistan kuvista kesälahtelaisia kasvoja ja rakennuksia. Ensimmäisiin katsomiini negatiiveihin oli tallentunut Anna-Maija ja Eljas Sutinen perheineen vanhan palotalon yläkerran asunnosta. Ja niitä seurasi sotainvalidien kioski nykyisen osuuspankin mäellä myyjättärineen, asiakkaineen ja myytävine tuotteineen. Tuttuja karkkien nimiä lapsuudesta. Perhejuhlia, urheilukilpailuja, rantaelämää Taipaleenrannasta, tiellä pysäytettyjä ihmisiä, autoja, rakennuksia, maisemia, ravihevosia, yleisiä juhlia. Mikä aarre! Kaikki on tallessa paremmin ja varmemmin kuin nykyiset yksinomaan digikameroilla oletut kuvat. Attero on tehnyt suurenmoisen työn Kesälahden lähihistorian tallentamisessa. Sen merkitys korostuu nyt kun Sovintolassa on esillä kesälahtelaissyntyisen lehtikuvaajan Sami Keron palkittuja otoksia ympäri maailmaa. Niihinkin kuviin on tallentunut pieniä historiallisia hetkiä, pieniä kappaleita pienten ihmisten elämästä.
Valokuvamateriaalin kanssa työskenteleminen on minulle tuttua vuosilta 1985 – 1986. Asuin silloin Lahdessa ja toimin Eiri Ky:n valokuvatehtaassa valokuvalaborantin tehtävässä. Viikko yövuoroa, sen jälkeen viikonlopun vapaa ja sitten viikko aamuvuoroa. Yövuorossa vastasin mustavalkofilmien ja diafilmien kehittämisestä, joten osaan käsitellä Atteron kuvajäämistöä sille kuuluvan arvon mukaisesti.
Kyllikintupa oli viime kesän auki, koska kotiseutuneuvoja Hissu oli paikalla päivittäin. Miten paljon saatiin talteen kuvien tietoja, kun hän pyysi kesälahtelaisia käymään tunnistuspuuhissa. Tänä kesänä Kyllikintuvan ovet ovat auki sikäli kuin olen paikalla. Osan ajasta olen museoalueella oppaana ja nähtäväksi jää monta tuntia viikosta saavat Attero ja Kyllikki. Mutta kun museo menee kiinni elokuussa tämä tupa aukenee varmemmin koko loppuvuoden. Ilmoitan tätä kautta tarkemmista ajoista sitten kun ne varmistuvat. Ja pien höllyy kylillä.
Hissulla oli tapana antaa kotiseutuneuvoja kesälahtelaisille siitä miten paikallista kulttuuria voi säilyttää. Jatkan samalla linjalla: säilyttäkää lehtileikkeitä omasta ajastanne, merkitkää niihin päivämäärä ja tallentakaa vaikka omien kirjojenne sivujen väliin mikäli ette pidä leikekirjaa. En tarkoita lehtien saksimista urakkaluontoisesti. Valitkaa itseänne liikuttavat uutiset läheltä ja kaukaa. Samalla kerrotte jälkipolville itsestänne, arvoistanne ja mieltymyksistänne. Toki omaan perheeseen liittyvät lehtijutut ovat etusijalla.
Sillä historia ei ole yksinomaan suurnaisten ja -miesten tekemää. Historia rakentuu kaikesta mitä tapahtuu. Se rakentuu lähellä, tässä kylässä, kotiemme seinien sisäpuolella. Kuten ihmisarvo, historiakin on itsestäänselvyys. Ja ihmisarvo kuuluu vieraille ja tutuille.
Ari Koskela
Kyllikin talolta 9
Kirjoittanut Ari Koskela 25.07.2011 11:33
Kyllikintalolta 9 – heinäkuu 2011
Heinäkuun kuuma aurinko porottaa punaisen tuvan mäkeä. Eilen ajettu ruoho on rutikuivaa. Mäellä asustavat varikset ovat hyväksyneet minut osaksi ympäristöä, koska eivät enää lentele ja raaku pääni päällä tullessani ja lähtiessäni. Minäkin olen kotiutunut tähän hiljaiseen ympäristöön. Täällä kuulee paremmin itseään kuin muualla. Minulle se sopii.
Eilen Kyllikintuvalla vieraili Itä-Suomen yliopiston projektisuunnittelija, tutkija Hannu Ryhänen poikansa Iljan kanssa. Isä halusi näyttää pojalleen millaisessa ympäristössä oli elänyt ollessaan itse Iljan ikäinen. Tutkija tunsi Kyllikin, ja Yökkömökin kiikussa kiikkuessaan muisti juoneensa mökissä Kyllikin kanssa kahvit. Tupa raikui naurusta lapsuudenmuistojen virratessa vapaasti kahvinjuonnin lomassa. Varmasti juuri tätä Kyllikki halusi: että talo hänen jälkeensäkin olisi paikka missä mennyt maailma ihmisineen ja tapahtumineen tulisi takaisin. Että historia, joka näkyy kirjoituksina, rakennuksina, esineinä ja valokuvina, tulisi eläväksi elävien ihmisten muistelemina. Ja se jaettaisiin niin, että siitä tulisi yhteistä omaisuutta, yhteistä kokemusta.
Hannu Ryhänen tutkii maaseudun innovaatiotoiminnan edistämistä ja kouluttaa maaseudun tulevaisuuden tekijöitä seminaareissa ympäri maakuntaa. Hän tuntee Kyllikin kotiseutuun liittyvän arkiston laajuuden ja sen arvon. Saatuaan eilen maistiaisia Arvo Ahokkaan valokuvajäämistöstä, hän vertasi sitä Pohjois-Amerikan kuuluisiin valokuvaajiin, jotka kiersivät maaseutua ja kuvasivat pienten paikkakuntien ihmisiä arjessa ja juhlassa. Tutkija oli vakuuttunut siitä, että Arvon kuvat ovat erinomainen kohde maaseudun muutoksen tutkijoille. Mutta ennenkuin tutkijat voivat käyttää aineistoa se pitää arkistoida kunnolla. Se tarkoittaa säilyttämisen lisäksi sitä, että tiedetään mitä aineisto sisältää ja on olemassa luettelot, joiden avulla aineistosta voidaan etsiä tarvittava tieto.
Esitin Hannulle kutsun Kyllikintalolle tammikuussa Lieksassa Maaseudun tulevaisuutta pohtineessa seminaarissa, jossa vierailin esitelmöimässä. Tutustuimme vuonna 2002 vesistömatkailun symposiumissa Valamossa, johon Hannu kutsui minut kertomaan Kesälahden vedenalaisesta taidenäyttelystä. On hyvää ja rikastuttavaa käydä vuoroin vieraissa.
Viime viikolla saimme Hissun kanssa mieluisat veneilyvieraat. He tutustuivat kahden päivän ajan Kesälahden kulttuuritarjontaan ja ihastuivat museoalueeseen. Kerroimme heille Atteron pitkästä urasta valokuvaajana ja hänen laajasta jäämistöstään. Rouva, joka työskentelee professorina Uppsalan yliopistossa Ruotsissa henkäisi, että kyseessä on tutkimuksellinen aarre, joka pitäisi hyödyntää laajemmin. Itsekin tutkimustyötä tekevänä hän painotti arkistoinnin ja sisällön luetteloinnin merkitystä. Perheelle annettiin muistoksi käynnistä Juhana Kainulaisen runokirja.
Kesälahti-Seuran kesäjuhla pidettiin viime sunnuntaina 17. päivä museoalueella perinteisissä merkeissä. Pieni sateen ripeksintä ei haitannut esiintyjiä eikä yleisöä. Nuori venäläisperhe kuljeksi alueella ennen juhlaa ja juhlan aikana. He olivat hyvin kiinnostuneita vanhasta savutuvasta ja englanninkielisen keskustelumme avulla ymmärsimme miten samantyyppisiä ovat eri maissa asuvien ihmisten tarpeet ja keinot niiden tyydyttämiseksi. Vastaavanlaisia talot kuin tavaratkin. Varapuheenjohtaja Pekka Haverisen lopussa esittämä miete siitä miten museoalue saataisiin aikaiseksi jos pitäisi aloittaa nyt alusta, oli hyvä kysymys. Silloin monet innostuivat paikallishistorian tallentamisesta. Historia voi tuntua pölyttyneeltä ja kaukaiselta mutta se on kuin mikä tahansa kasvi. Kasvilla pitää elääkseen ja kasvaakseen olla juuret. Kesälahden historia on meidän juuremme. Siitä nykypäivä kasvaa ja me sen mukana.
Jospa moneen yhdistykseen hajautuneet kesälahtelaiset voisivatkin toimia kuten 1950-luvulla. Jotta nykyajan tulostavoitteellinen toiminta ei hajoittaisi sitä aarretta minkä vanha Kesälahti tarjoaa.
Ari Koskela
Kyllikin talolta 10
Kirjoittanut Ari Koskela 07.09.2011 09:39
Kyllikintalolta 10 – syyskuu 2011
Tänä aamuna syyskuun aurinko on lämmin. On mukavaa kävellä kassia heilutellen työpaikalle. Näyttää kuin koko maailma hymyilisi. Kesälahtelaiset matkan varrella tervehtivät reippaasti ja vilkuttavat autoistaan. Kyllikintalo välkkyy punaa vihreään puutarhaan kietoutuneena. Sininen taivas ei riitele näitä värejä vastaan. Päinvastoin lisää niiden tehoa. Olen sitä mieltä, että kaikki värit sopivat kaikkien kanssa. Mitään sääntöjä ei tarvita jos mieli on hyvä. Se pätee väreihin ja kaikkeen muuhunkin elämässä. Sääntöjen vaatimus kumpuaa pahasta mielestä.
Elokuun alussa kirjoittamani jälkeen mäellä on tehty tolkun töitä. Kesälahti-Seuran puheenkuljettaja Tuure ja varapuheenkuljettaja Pekka ovat temmeltäneet puutarhassa moottori- ja raivaussahojen kanssa. Useampi leppä ja paju on kaatunut ja muuttanut halkoina ulkosaunan kupeelle. Omenapuut punaposkihedelmineen paistattelevat päivää ja Kyllikin lapsuuden leikkimökki on kokonaan esillä Yökkömökin kupeella. Museoalueella on myös ahkeroitu. Tuulimylly ja sepän paja ovat saaneet uudet katot ja vinttikaivo uuden vipuvarren.
Kesävieraitakin on nähty. Elokuun lopussa useampi ryhmä kävi kuuntelemassa Kyllikin henkisestä perinnöstä päiväkirjojen, valokuva-albumien ja lehtileikekirjojen muodossa. Pianossa olevaa lentopommin sirpaletta on hipaistu ja Yökkömökin tunnelmassa palattu monen kävijän lapsuuteen. Milloin viimeksi tällä pihalla on ollut hevosia? Aurinkolaukka -yrityksen Soile Lötjönen on sisällyttänyt issikoilla tehtyihin ratsastusretkiin Kyllikintalon. Ihmiset ovat kuunnelleet kertomusta Kyllikistä ja hänen kotiseuturakkaudestaan. Samaan aikaan Fleigur, Hugin, Odinn ja Soley ovat makustelleet vapaina pihapiirin ruohikkoa. Ihmeellisiä hevosia, eivät hätkähdä odottaa marketin, pankin, ravintolan pihalla tai rautatieasemalla. Olisikohan aika alkaa suunnitella hevospuomien paikkoja kylille? Issikat sopivat erinomaisesti Kesälahden katukuvaan.
Vieraat ovat kiitelleet Kesälahti-Seuraa rakennuksista, esineistä ja talletetuista muistoista. Moni on henkäissyt syvään kuullessaan Kyllikin päiväkirjoista ja Atteron valtavasta kuvajäämistöstä. Luonnollisesti opas valikoi ne seikat, joita saavat esittelyissä sijaa. Itse pidän merkittävimpinä juuri päiväkirjoja ja valokuvia. Niihin on tallentunut persoonallinen näkemys ajan kulkuun ja sen tapahtumiin. Ja usein persoonallinen näkemys sisältää enemmän historian mehua kuin yleisluontoinen. Varsinkin lähihistoria kasvaa sen myötä yhteiseksi kokemukseksi.
Historian näkyvä puoli on helposti käsitettävissä. Kirjoitukset, esineet, rakennukset kantavat mukanaan muistoja. Muistoista tulee arvokkaita niihin sitoutuneiden tunteiden vuoksi. Tämä historian näkymätön puoli jää liian vähälle huomiolle, vaikka se itseasiassa kantaa koko historiaa. Muuten se olisi merkityksetön joukko sattuneita tapahtumia. Jokainen tapahtuma on sisältänyt tunne-elämyksen, joka on vaikuttanut ihmisiin. Eri tavalla jokaiseen kokijaan totta kai, ja siitä johtuvat erilaiset tulkinnat tapahtumien syistä ja seurauksista. Jos ajatellaan sota-aikaa niin ymmärretään miten se on henkisesti vaikuttanut ihmisiin. He ovat siirtäneet vaikutuksen lapsiinsa ja he taas lapsiinsa. Kukaan meistä suomalaisista ei ole ulkopuolinen. Kaikki me kannamme sodan seurauksia sisällämme.
Yhtä tärkeä vaikuttaja on oman kylän historia. Oman kylän tapahtumat ovat lähellä, ihmiset tuntevat toisensa. Tapahtumien vaikutus on voimakas, koska se jakaantuu läheisenä useammalle kuin valtakunnan kohtaloissa. Siksi oman kylän historian tallentaminen ja sen tekeminen yhteiseksi on niin tärkeää. Yhteiseksi tekeminen tapahtuu käymällä arkistoja läpi ja tuomalla niitä julkisuuteen. Niin teki Hissu kun saattoi Puruvesi-lehden kautta Kyllikin sodan ajan päiväkirjamerkinnät yhteisesti luettavaksi ja tallennettavaksi lehtileikkeinä. Se on marja-, omena- ja viljasadon kypsymiseen ja ravitsevuuteen verrattava teko.
Ari Koskela
Kyllikintalolta 11 – helmikuu 2012
Talvenselkä on korkeimmillaan ja puhdas hanki heijastaa moninkertaistaa auringon heleyden. Kyllikintalon uuni levittää suloista lämpöä huoneisiin. Kukahan lie muurannut leivinuunin, kun se on niin helppo saada syttymään. Tammikuun alussa lämmitin elämäni ensimmäisen kerran leivinuunin. Edellinen samankaltainen lämmityskerta taisi olla helmikuussa 1982, kun Riihimäen viestirykmentin talvileirillä sytytin tulen keittiömiehenä sammakkoon eli pieneen soppatykin kaltaiseen vedenkeittimeen. Ei syttynyt millään, ei palonesteilläkään. Kun tunnin myöhästynyt leirin aamutee oli tarjoiltu, selvitettiin missä oli vika. No kukaan ei ollut muistanut opettaa alokkaalle kuinka sammakon ilmaluukut avataan. Siksi leivinuunin lämmittämisessä oli mukana tavallista enenmmän jännitystä. Nyt sain kunnon neuvot emerita kotiseutuneuvojalta. Ja homma sujuu kuin tanssi. Tämä sananparsi tosin minuun liitettynä ontuu kuin kolmen markan hevoinen.
Syksy ja talvi ovat taittuneet Arvo Ahokkaan kuvavirrassa uiden. Negatiiveja on saatettu digitaaliseen muotoon ja luetteloitu tietoineen 3600 kappaletta. Työ on kaikkea muuta kuin puuduttavaa. Kauniita maisemia ja ihmisiä ei voi kyllästyä katselemaan. Ainoa seikka mikä kipristelee on se, etten tunne kaikkea mitä näen. Luettelot jäävät siis jäljiltäni puutteellisina odottelemaan aikaa, jolloin tietävämmät antavat nimettömille nimen. Sormityötä on paljon.
Viime viikolla Kyllikintalolla pidettiin Kesälahti-Seuran johtokunnan kokous. Johtokunta tutustui Atteron jäämistön luettelointiin ja innostui näkemästään. Jokainen vuorollaan ihasteli miten hienoja ovat yli viisikymmentä vuotta sitten otetut mustavalkoiset valokuvat. Ja tunnistuksia alkoi sadella, vaikka kuvia katsottiin vain muutamia. Nyt seuraakin kulttuurityöntekijän neuvo: järjestäkää perheittenne, sukulaistenne, ystävienne kanssa valokuvallinen illanvietto. Ottakaa esiin kaikki ne kuvat, joissa ei vielä ole lyijykynitettyä tekstiä. Tunnistakaa ja kirjoittakaa tiedot sekä albumiin jossa kuva on, sekä kuvan taakse. Ja on muuten mahdollista järjestää se tänne Kyllikintuvalle. Katsoa yhdessä kuvia vanhasta Kesälahdesta ja kesälahtelaisista. Herkistyä muistelemisesta ja samalla tukea kotiseututyötä antamalla tietoja.
Johtokunta jatkaa samalla kokoonpanolla kuin viime vuonna mutta järjestäytyi ihan himpun erilailla. Puheenjohtajana jatkaa Tuure Ahokas, varapuheenjohtaja on Kaija Karri, jäsenet ovat Tarja Hamnström, Pekka Haverinen, Arvo Ketolainen, Virve Leinonen, Pentti Pennanen, Jouni Pöllänen ja Heikki Tuhkanen. Virve on johtokunnan sihteeri mutta allekirjoittanut hoitaa tehtäviä oman toimensa ohessa toukokuulle.
Multitaitaja Pentti Ojajärvi on auttanut yhdistystä negatiivien digitoinnissa laitteiden asentamisessa ja niiden käytön opastuksessa. Viime viikolla Pentti kävi kokeilemssa kotoaan löytynyttä vanhaa skanneria, jolla voitaisiin digitoida Atteron vanhimmat mustavakoiset negatiivit. Ne ovat isoja rullafilmien ajan negoja, kooltaan 4,5 x 6 tai 6 x 6 tai 6 x 9 sentin kokoisia. Kävi ilmi, että skannerin ohjemointi seuran tietokoneeseen ei onnistunut, koska tietokoneessa on liian uusi käyttöjärjestelmä. Tämäkin este saadaan poistettua ja 3400 vanhaa negatiivia ovat vanhimpina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä tilalla. Niin digitoinnin kuin kuvissa esiintyvien ihmisten ja paikkojen osalta. Siihen liittyen seura on anonut Museovirastolta apurahaa työntekijän palkkaamiseksi tämän vuoden lopulle. Mikäli apuraha saadaan Kyllikintuvalla valo palaa marras-joulukuussakin. Se olisi iloinen asia!
Työpöydän lamppu palaa allekirjoittaneen osalta maanantaisin ja tiistaisin kello 7 – 15 ja keskiviikoisin kello 7 – 11. Poiketkaa tuvan lämpöön, kuvittelemaan ja sanoittelemaan. Saatte kahvit ja naurua matkaevääksenne.
Ari Koskela
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)