6.1.2013

Leila Luukkaisen puhe P-K:n liiton juhlassa Kiteellä


Leila Luukkainen
5.1.2013 Kiteen koulukeskus

Hyvät kotimaakunnan ihmiset! Arvoisat Pohjois-Karjalan ystävät ja kumppanit!

Minä peltoja rakastan näitä. Ja vaaroja siintopäitä katson antaen tuulen hiuksissani puhaltaa. Ja mä tiedän: syvällä tässä maassa, kivisessä, roudan runtelemassa ovat juureni vahvat. Ne täällä myös pysyä saa.”

Tätä kotimaakuntaa ylistävää laulua olen laulanut jo parikymmentä vuotta – ja aina se on yhtä totta. Vielä kauemmin olen mielihyvillä sanonut olevani kotoisin Kesälahdelta, Pohjois-Karjalan eteläisimmästä kunnasta.  Se on nyt muotoiltava uudelleen, mutta miten asian tulevaisuudessa ilmaisenkin, Kesälahti ja Pohjois-Karjala pysyvät niinä maantieteellisinä ja kulttuurisina aineksina, joilla itseni määrittelen.

Tuntuu hyvältä tietää ja sanoa, mistä aineksista on tehty, mihin kuuluu ja mikä paikka pitää omanaan.

Sitä ja paljon muuta tarkoittaa se, että voi sanoa, että minulla on juuret ja että ne ovat vahvat.

Niin kevyesti kun tunnuinkin voivani ne vuonna 1977 kiskaista sijoiltaan ja siirtää kekkiimmille paikoille! Näin ainakin päätellen siitä, mitä Risto Asikainen kymmenkunta vuotta sitten kertoi eräällä valtuustoseminaarireissulla.

Risto oli pihamaallaan Ratsumestarintien kulmauksessa kesäisenä päivänä, ja oli kuullut jo kauempaa kun tyttöjoukko tuli Hellaniemestä – seurakunnan leirikeskuksesta, jossa vietin sen osan nuoruutta, jota en vetelehtinyt Korpin baarin nurkalla.

Puhetta ja jyrkkiäkin kannanottoja piisasi. Varsinkin oli Riston mieleen jäänyt se, kun minä paasasin kuuluvalla äänellä, että:

”Tiältä Kesälahelta on lähettävä, tiältä on kerta kaikkiaan piästävä pois”. Tyttöjoukko oli ilmeisen samanmielinen tässä asiassa. Yksimielisyys vain syveni, kun perustelin asian laittamattomasti:

”Kesälahen pojat on NIIN nynnyjä!”

Tästä kaikesta, teini-ikäiselle luonnollisesta  uhosta huolimatta tiesin, että jonakin päivänä tulen takaisin. Kunhan nyt ensin pääsen pois.

Kuten teinkin. Sitä ennen ehdin asua, elää ja viihtyä niin lännessä, etelässä kuin pohjoisessakin. Kesälahtelaisilla elämäneväillä varustettuna on ollut helppo solahtaa paikkaan kuin paikkaan ja kotiutua muitta mutkitta.

Idemmässä asumista pääsin kokeilemaan vasta nyt, nuoruuden uhon laannuttua aikoja sitten. Ja jos jostakin jo lapsena opitusta tavasta on saanut olla Venäjällä hyvillään, niin siitä, että osaa luontevasti teititellä ihmisiä.

Kiteen Rokkalaan muuttaessa vannoskelin, että täältä en muuta muualle kuin Kesälahden kirkkomaahan. Muutinpas kuitenkin. Kohta 15 vuotta sitten muutto Kesälahdelle, vanhaan kunnalliskotiin, Elsaan oli eräs toiveiden täyttymys. Lopullinen kotiinpaluu – niin toivoin silloin ja toivon yhä. Vannomaan en tosin enää rupea mitään.

Tässä vaiheessa voin jo todeta runoilija Joseph Brodskya mukaillen, joka Nobel-esitelmässään mainitsi joitakin häneen vaikuttaneita kollegoita , ”joiden lahjat” – tämä on suora lainaus- ”katson omiani suuremmiksi ja jotka, jos olisivat joutuneet tälle puhujankorokkeelle, olisivat jo aikoja sitten päässeet asiaan, sillä heillä on varmasti paljon enemmän maailmalle sanottavaa kuin minulla.”

Minullekin juolahtaa mieleen muutamia merkittäviä henkilöitä näiltä seuduilta, jotka olisivat jo päässeet asiaan, jota minä vasta lähestyn.

Kesälahti, josta lähdin vuonna 1977 oli monin tavoin se sama, joka se on nyt. Niin oli Pohjois-Karjalakin, vaikka molempien status onkin nyt muuttunut. Kesälahti on osa Kiteetä, Pohjois-Karjala osa Itä-Suomen lääniä.  

Lapsuuteni ja nuoruuteni Kesälahdelta voi lähteä helposti kolmeen ilmansuuntaan, vain itään lähteminen oli mutkikkaampaa. Ja vähänkös sitä on lähdettykin, minkä millekin asialle.

Muistan hyvin, miten herakasti nauroin kun minulta Ruotsissa asuessa kysyttiin, eikö ole pelottavaa asua niin lähellä Venäjän rajaa, enkö pelkää venäläisiä? Ja minkä hämmästykseltäni kykenin, nauroin lisää, kun kävi ilmi, että kysyjä itse asiassa pelkäsi vähän minua, koska hänen mielestä niin lähellä rajaa asua ihminen on itsekin ”nästan en ryss”. Melkein venäläinen.

Ei, en osannut pelätä venäläisiä, joita en silloin ollut nähnytkään kuin kerran erään taiteilijaryhmän vieraillessa Kesälahdella. Mitään ryssävihaa tai –pelkoa minuun ei ole lapsuudessa kasvatettu, suljettu raja ei minua koskaan pelottanut. Vaikka ainahan meillä päin on vitsailtu, että jos Pyhäjärvellä kalastellessa erehtyy menemään liian kauas, saa pää kerittynä kyydin aina Siperiaan asti.

Ei minua pelota auki olevakaan raja. Eihän se nyt ihan valtoimenaan auki rehota, vaikka melko helposti sen jo nykyisin voi ylittää.

Tietenkin rajan yli kulkee ihmisten mukana hyvän lisäksi pahaa – molempiin suuntiin. Tässäkin asiassa pätee vanha totuus: mitä enemmän ihmisillä on vapautta, sitä enemmän heiltä vaaditaan vastuuta. Meillä on nyt ollut 20 vuotta aikaa opetella uuden vapauden vaatimaa vastuullisuutta. Epäilemättä paljon on opittukin.

Yhtä varmasti oppimista riittää eteenkin päin.

Ehkä juuri siksi, että mitä vähemmän on ulkoisia rajoja ja kieltoja, sitä enemmän tarvitaan sisäistä kontrollia, tajua, tietoa ja sivistystä, kokonaisuuksien hallintaa, että osaa suunnistaa uusissa ympyröissä. Niin fyysisissä kuin sosiaalisissa.

Ja kohdata niin ihmiset kuin asiatkin ”tasalta”, ei ylä- tai alaviistoon katsellen.

Arvelen –en tiedä – että tällä hetkellä ei monikaan olisi valmis kääntämään kehityksen pyörää taakse päin. Palaamaan suljettuihin rajoihin, vain virallisiin valtuuskuntiin, jotka hoitavat kansojen välisiä suhteita suljettujen ovien takana.

Ihmiset voivat, haluavat ja uskaltavat liikkua rajojen yli omin neroinensa , luoda suhteita ja tehdä löytöjä – kuka tavarataloissa ja toreilla, kuka naapurimaan kulttuurielämässä ja maisemissa.

Keski-Karjalan kunnissa on oltu tienraivaajia luotaessa suhteita rajantakaiseen Karjalaan, erityisesti Sortavalan seutuun. Asialla on oltu niin virallisina valtuuskuntina kuin yksittäisinä kansalaisina, yhdistyksinä ja eri ammattialojen edustajina.

Kunnat ovat olleet  pitkälti yhteistyössä tässä asiassa, mistä osoituksena esimerkiksi Rajafoorumien järjestäminen yhdessä ystävyyskaupunki Sortavalan kanssa. 

Mutta eihän tämä toki ole ensimmäinen kerta, kun rajantakaisten kanssa on osattu puhaltaa yhteen hiileen ja sopia asioista ilman valtakuntien päämiehiä ja –kaupunkeja.

Radikaalein ja pisimmälle viety yhteistyö ja asioista sopiminen paikallisesti näki päivänvalon satoja vuosia sitten.

Elettiin vuotta 1555, Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan, mutta valtakunnassa ei kaikki ollut hyvin.  Tukholmassa nukuttiin kenties hyvinkin makeasti, mutta rajoilla kahakoitiin,  Savoa myöten tunnettiin turvattomuutta.

Syksyllä, mainittuna vuonna, oli savolaisiin otettu yhteyttä Venäjän Karjalan puolelta ja ehdotettu rajarauhaa. Ihmiset olivat työlääntyneet sotimiseen, rajojen rumppaamiseen ja kaiken tämän seurauksena ihmisille koituviin kiusoihin ja riesoihin.

Puruveden kuululle Käräjäkalliolle kokoontuikin maaliskuun 21. Päivänä 1556 neuvottelijoita ja vihollisosapuolet –savolaiset ja karjalaiset – saivat aikaan jotain sellaista, jota pidettäisiin nykyisinkin ihmeenä, siitä huolimatta, että ollaan samaa valtakuntaa, nimittäin rajarauhan.

Paikallinen rauhansopimus tarkoitti sitä, että sopijaosapuolet lupasivat olla hyökkäämättä toinen toisensa kimppuun. Sovittiin, ettei murhata, varasteta eikä ryöstetä, olivatpa maat sodassa keskenään tai eivät.

Mutta kuten niin usein, niin silloinkin isoiset kulkivat pienempiensä yli. Paikallinen tahto ja näkemys kansalaisten hyvästä ei käynyt yksiin valtakuntia johtaneiden näkemysten kanssa. Rajarauha rikkoontui jo noin kuukauden kuluttua.

No, tämän kaltaisesta tiedämme jotain itsekin, vaikka näin dramaattisia vaiheita emme ole viime aikoina onneksi nähneetkään.

Savolaisiinkin nähden vallitsee jonkunlainen rajarauha – mikäli on luottaminen heti Ohtaansalmen sillan jälkeen pystytettyyn kylttiin, jossa luvattiin ainakin takavuosina, että ”Teitä ei suolata”.

Harmi, ettei valtiovalta ole luvannut meille samaa.

Se on suolannut meitä, tätä maakuntaa ja muita ettäänperiä minkä suinkin on EU-kiireiltään ehtinyt.

Ja onhan se ehtinyt. Se on siirtänyt, vähentänyt, lakkauttanut, lykännyt erinäisiä toimintoja ja laitoksia. Se on laittanut alueet, maakunnat, kaupungit kilpailemaan milloin mistäkin luusta, jonka se on suvainnut heittää milloin minkäkin  ”uudistuksen” ja ”kehittämistyön” nimissä taistelutantereelle.

Erilaiset rajat antavat turvaa, luovat järjestystä ja selkeyttä elämään ja asioihin. Toisaalta ne voivat estää meitä näkemästä uusia mahdollisuuksia.

Yhteiskunnan rakenteellisissa uudistuksissa rajojen poistaminen tai siirtely on ollut viime vuosien trendi, suoranainen. Pois alta nynnystely ja ruikutusmentaliteetti! Tilalle laajemmat näkökulmat, uudet maisemat ja näyt! Dynaaminen ja kehittyvä olla pitää – niin ihmisten kuin alueitten. Kansainvälinen kilpailukyky on hyvä ottaa huomioon, mutta paikallisille vahvuuksille pitää perustaa.

Ei valtion rahasäkkiin.

Liian dynaamiseksi ei pidä käydä eikä perustaa liikaa paikallisille vahvuuksille. Tästä on Keski-Karjalassa omakohtaista kokemusta.

Tohmajärven kunnan toistuvat yritykset olla kehittyvä ja ottaa huomioon niin paikalliset kuin valtakunnallisetkin tarpeet ja tarjota venäjänkielen opetusta peruskoulussa ruotsin sijaan on suolattu valtion taholta mennen tullen. Tässä asiassa löytyi raja, jota valtiovalta ei halua poistaa eikä siirtää.

En tunne tarpeeksi hyvin lakia voidakseni brassailla sillä. Kansanviisaudet tunnen. ”Missä tahto, siinä tie”.   Tässä kohtaa tahtoa ei ollut – tässä tuhansien hankkeiden maassa.

Pitää sanoa valtiolle, kuten puolisoni erään epäonnistuneen lahjan saatuaan:
”Kiitosta vaan palijon. Tämä lahaja jää kyllä mieleen.”

On asia voinut menneen syksyn aikana olla jonkun muunkin mielessä. Johan Bäckmannin nostattama kohu, joka on tahrannut Suomen ja suomalaisten mainetta hyvin raskaasti Venäjällä oli ja on monen asian summa.

Muta ei pidä vähätellä sitä seikkaa, että jos meillä olisi enemmän venäjänkielen taitoa, ei yksi yliaktiivinen puuhamies olisi voinut  vuosikausia mellastaa kuin sika pellossa Venäjän mediassa juuri kenenkään kiinnittämättä asiaan mitään huomiota.

Tohmajärven koululaiset eivät olisi tätä katastrofia ehtineet estää, mutta tapaus oli selvä osoitus siitä, että Tohmajärven aloite on tärkeä muutenkin kuin paikallisesti.

Toivoa sopii, että valtiovalta olisi jatkossa nokkelampi huomaamaan ”vehnäset kammarin pöydältä”. Jos niitä nyt vielä jonnekin ilmaantuu.

Hyvät ihmiset! Tänne on tultu erityisesti juhlimaan Kesälahden ja Kiteen kuntaliitosta, jonka seurauksena nyt puhutaan uudesta Kiteestä.

Moni paikalla olija tietää, että tämän rajan häviäminen ei ole minulle minkään vertaa ilon aihe. Otin tiedon vastaan kuten minkä tahansa vaivan ja vastuksen, jolle ei mitään voi. Jonka kanssa nyt kuitenkin eletään.

Ainahan elää pitää! Vieläpä iloisesti ja onnesta nauttien – se on ihmisen osa murheitten ja vastoinkäymisten keskellä eikä se osa muuksi muutu kuntaliitoksella tai parilla. Vähänkös näillä seuduin rajoja on rumpattu aikojen saatossa.

Niinpä seuraan nyt kiinnostuneena muiden joukossa, saammeko todella uuden Kiteen vai vain vähän entistä laajemman. Siis onko keisarilla vaatteita vai ei. Vai pitäisikö puhua Pajarin vaatteista?

Toivon tietenkin, että niitä olisi myös entisen Kesälahden kannalta katsottuna. Tällä hetkellä kun en näe muuta hyötyä Kesälahdelle kuin sen, että näin vältyimme näkemästä sen nöyryytyksen päivän, jolloin kuntavaaleissa olisi käynyt, kuten seurakuntavaaleissa jo kerran kävi - ettei mitään vaaleja tarvittukaan, kun kaikki halukkaat mahtuivat muutenkin mukaan…

Eikä edes johtavia viranhaltijoita valittaessa ole tarvinnut paljon päätään vaivata, on saanut olla hyvillään, jos jokunenkin pätevä on ollut kiinnostunut paikoista. Tämä on tuttua kurjuutta suuressa osassa –jos ei suurimmassa osassa – pieniä kuntia ympäri Suomen.

Niin. Ehkä meistä ei enää ollut omien asioidemme hoitajiksi ja jospa me –nynnyt, totta tosiaan – tästä verevöidymme vaikka miten soivaksi peliksi UUDESSA Kiteessä.

Nimenomaan sellaiseksi soivaksi peliksi, joka rakentaa yhteistä hyvää, ei revi sitä. Sanoo sanottavansa ajallaan, mutta ei jää iäksi päiväksi – juhlavieraat suokoot anteeksi alatyylin – ”paskaksi reen jalakseen”, kuten vanha kansa sanoo.

Juuriaan ei kenenkään pidä unohtaa, kellä sellaiset on. Perimmäinen olemus, sielu on se, josta ihminen ammentaa iloa ja voimaa ja voi tuoda kaiken sen mikä hänessä on parasta ylpeänä muttei ylimielisenä yhteiseen kekoon, josta toivottavasti riittää jaettavaa kaikille.

Älköön uudelle Kiteelle käykö, kuten Strpcen kylälle Kosovossa, jossa kylän serbit kinaavat jatkuvasti siitä, eletäänkö Serbian vai Kosovon lakien mukaisesti. Pahimmillaan kiista on johtanut siihen, että kylässä on kaksi kunnanjohtajaa. Molemmat serbejä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö Jorma Turunen nyt saisi pitää laillisen irtisanomissuojan mukaista pestiä, en. Mutta olkoon uusi kunta vilkkaasti keskusteleva päätöksiä ennen ja yhtenäinen niiden jälkeen. Uusia koitoksia on aina luvassa joka tapauksessa.

Toivotan koko maakunnalle, mutta luonnollisesti erityisesti Keski-Karjalalle onnea ja menestystä alkaneena vuonna. Iloista ja työteliästä tulevaisuutta osana ihanaa kotimaatamme ja vielä enemmän, osana ainoalaatuista elonkehää, koko kaunista sinistä palloamme, joka Mikko Perkoilan laulun sanoin on ”yhteinen koti eläinten ja ihmisten” ja jonka pinnalla kuun sirpin sakaraan ripustetusta riippumatosta katsoen ei  näy yhtään rajaa.