Leila Luukkainen
5.1.2013 Kiteen koulukeskus
Hyvät kotimaakunnan ihmiset! Arvoisat Pohjois-Karjalan
ystävät ja kumppanit!
”Minä peltoja rakastan näitä. Ja vaaroja siintopäitä katson
antaen tuulen hiuksissani puhaltaa. Ja mä tiedän: syvällä tässä maassa, kivisessä,
roudan runtelemassa ovat juureni vahvat. Ne täällä myös pysyä saa.”
Tätä kotimaakuntaa ylistävää laulua olen laulanut jo
parikymmentä vuotta – ja aina se on yhtä totta. Vielä kauemmin olen
mielihyvillä sanonut olevani kotoisin Kesälahdelta, Pohjois-Karjalan
eteläisimmästä kunnasta. Se on nyt
muotoiltava uudelleen, mutta miten asian tulevaisuudessa ilmaisenkin, Kesälahti
ja Pohjois-Karjala pysyvät niinä maantieteellisinä ja kulttuurisina aineksina,
joilla itseni määrittelen.
Tuntuu hyvältä tietää ja sanoa, mistä aineksista on tehty,
mihin kuuluu ja mikä paikka pitää omanaan.
Sitä ja paljon muuta tarkoittaa se, että voi sanoa, että
minulla on juuret ja että ne ovat vahvat.
Niin kevyesti kun tunnuinkin voivani ne vuonna 1977
kiskaista sijoiltaan ja siirtää kekkiimmille paikoille! Näin ainakin päätellen
siitä, mitä Risto Asikainen kymmenkunta vuotta sitten kertoi eräällä
valtuustoseminaarireissulla.
Risto oli pihamaallaan Ratsumestarintien kulmauksessa
kesäisenä päivänä, ja oli kuullut jo kauempaa kun tyttöjoukko tuli
Hellaniemestä – seurakunnan leirikeskuksesta, jossa vietin sen osan nuoruutta,
jota en vetelehtinyt Korpin baarin nurkalla.
Puhetta ja jyrkkiäkin kannanottoja piisasi. Varsinkin oli
Riston mieleen jäänyt se, kun minä paasasin kuuluvalla äänellä, että:
”Tiältä Kesälahelta on lähettävä, tiältä on kerta kaikkiaan
piästävä pois”. Tyttöjoukko oli ilmeisen samanmielinen tässä asiassa.
Yksimielisyys vain syveni, kun perustelin asian laittamattomasti:
”Kesälahen pojat on NIIN nynnyjä!”
Tästä kaikesta, teini-ikäiselle luonnollisesta uhosta huolimatta tiesin, että jonakin
päivänä tulen takaisin. Kunhan nyt ensin pääsen pois.
Kuten teinkin. Sitä ennen ehdin asua, elää ja viihtyä niin
lännessä, etelässä kuin pohjoisessakin. Kesälahtelaisilla elämäneväillä
varustettuna on ollut helppo solahtaa paikkaan kuin paikkaan ja kotiutua muitta
mutkitta.
Idemmässä asumista pääsin kokeilemaan vasta nyt, nuoruuden
uhon laannuttua aikoja sitten. Ja jos jostakin jo lapsena opitusta tavasta on
saanut olla Venäjällä hyvillään, niin siitä, että osaa luontevasti teititellä
ihmisiä.
Kiteen Rokkalaan muuttaessa vannoskelin, että täältä en
muuta muualle kuin Kesälahden kirkkomaahan. Muutinpas kuitenkin. Kohta 15
vuotta sitten muutto Kesälahdelle, vanhaan kunnalliskotiin, Elsaan oli eräs
toiveiden täyttymys. Lopullinen kotiinpaluu – niin toivoin silloin ja toivon
yhä. Vannomaan en tosin enää rupea mitään.
Tässä vaiheessa voin jo todeta runoilija Joseph Brodskya
mukaillen, joka Nobel-esitelmässään mainitsi joitakin häneen vaikuttaneita
kollegoita , ”joiden lahjat” – tämä on suora lainaus- ”katson omiani
suuremmiksi ja jotka, jos olisivat joutuneet tälle puhujankorokkeelle, olisivat
jo aikoja sitten päässeet asiaan, sillä heillä on varmasti paljon enemmän
maailmalle sanottavaa kuin minulla.”
Minullekin juolahtaa mieleen muutamia merkittäviä henkilöitä
näiltä seuduilta, jotka olisivat jo päässeet asiaan, jota minä vasta lähestyn.
Kesälahti, josta lähdin vuonna 1977 oli monin tavoin se
sama, joka se on nyt. Niin oli Pohjois-Karjalakin, vaikka molempien status
onkin nyt muuttunut. Kesälahti on osa Kiteetä, Pohjois-Karjala osa Itä-Suomen
lääniä.
Lapsuuteni ja nuoruuteni Kesälahdelta voi lähteä helposti
kolmeen ilmansuuntaan, vain itään lähteminen oli mutkikkaampaa. Ja vähänkös
sitä on lähdettykin, minkä millekin asialle.
Muistan hyvin, miten herakasti nauroin kun minulta Ruotsissa
asuessa kysyttiin, eikö ole pelottavaa asua niin lähellä Venäjän rajaa, enkö
pelkää venäläisiä? Ja minkä hämmästykseltäni kykenin, nauroin lisää, kun kävi
ilmi, että kysyjä itse asiassa pelkäsi vähän minua, koska hänen mielestä niin
lähellä rajaa asua ihminen on itsekin ”nästan en ryss”. Melkein venäläinen.
Ei, en osannut pelätä venäläisiä, joita en silloin ollut
nähnytkään kuin kerran erään taiteilijaryhmän vieraillessa Kesälahdella. Mitään
ryssävihaa tai –pelkoa minuun ei ole lapsuudessa kasvatettu, suljettu raja ei
minua koskaan pelottanut. Vaikka ainahan meillä päin on vitsailtu, että jos
Pyhäjärvellä kalastellessa erehtyy menemään liian kauas, saa pää kerittynä
kyydin aina Siperiaan asti.
Ei minua pelota auki olevakaan raja. Eihän se nyt ihan
valtoimenaan auki rehota, vaikka melko helposti sen jo nykyisin voi ylittää.
Tietenkin rajan yli kulkee ihmisten mukana hyvän lisäksi
pahaa – molempiin suuntiin. Tässäkin asiassa pätee vanha totuus: mitä enemmän
ihmisillä on vapautta, sitä enemmän heiltä vaaditaan vastuuta. Meillä on nyt
ollut 20 vuotta aikaa opetella uuden vapauden vaatimaa vastuullisuutta.
Epäilemättä paljon on opittukin.
Yhtä varmasti oppimista riittää eteenkin päin.
Ehkä juuri siksi, että mitä vähemmän on ulkoisia rajoja ja
kieltoja, sitä enemmän tarvitaan sisäistä kontrollia, tajua, tietoa ja
sivistystä, kokonaisuuksien hallintaa, että osaa suunnistaa uusissa ympyröissä.
Niin fyysisissä kuin sosiaalisissa.
Ja kohdata niin ihmiset kuin asiatkin ”tasalta”, ei ylä- tai
alaviistoon katsellen.
Arvelen –en tiedä – että tällä hetkellä ei monikaan olisi
valmis kääntämään kehityksen pyörää taakse päin. Palaamaan suljettuihin rajoihin,
vain virallisiin valtuuskuntiin, jotka hoitavat kansojen välisiä suhteita
suljettujen ovien takana.
Ihmiset voivat, haluavat ja uskaltavat liikkua rajojen yli
omin neroinensa , luoda suhteita ja tehdä löytöjä – kuka tavarataloissa ja
toreilla, kuka naapurimaan kulttuurielämässä ja maisemissa.
Keski-Karjalan kunnissa on oltu tienraivaajia luotaessa
suhteita rajantakaiseen Karjalaan, erityisesti Sortavalan seutuun. Asialla on
oltu niin virallisina valtuuskuntina kuin yksittäisinä kansalaisina, yhdistyksinä
ja eri ammattialojen edustajina.
Kunnat ovat olleet
pitkälti yhteistyössä tässä asiassa, mistä osoituksena esimerkiksi
Rajafoorumien järjestäminen yhdessä ystävyyskaupunki Sortavalan kanssa.
Mutta eihän tämä toki ole ensimmäinen kerta, kun rajantakaisten
kanssa on osattu puhaltaa yhteen hiileen ja sopia asioista ilman valtakuntien
päämiehiä ja –kaupunkeja.
Radikaalein ja pisimmälle viety yhteistyö ja asioista
sopiminen paikallisesti näki päivänvalon satoja vuosia sitten.
Elettiin vuotta 1555, Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan,
mutta valtakunnassa ei kaikki ollut hyvin.
Tukholmassa nukuttiin kenties hyvinkin makeasti, mutta rajoilla
kahakoitiin, Savoa myöten tunnettiin
turvattomuutta.
Syksyllä, mainittuna vuonna, oli savolaisiin otettu yhteyttä
Venäjän Karjalan puolelta ja ehdotettu rajarauhaa. Ihmiset olivat työlääntyneet
sotimiseen, rajojen rumppaamiseen ja kaiken tämän seurauksena ihmisille
koituviin kiusoihin ja riesoihin.
Puruveden kuululle Käräjäkalliolle kokoontuikin maaliskuun
21. Päivänä 1556 neuvottelijoita ja vihollisosapuolet –savolaiset ja
karjalaiset – saivat aikaan jotain sellaista, jota pidettäisiin nykyisinkin
ihmeenä, siitä huolimatta, että ollaan samaa valtakuntaa, nimittäin rajarauhan.
Paikallinen rauhansopimus tarkoitti sitä, että
sopijaosapuolet lupasivat olla hyökkäämättä toinen toisensa kimppuun.
Sovittiin, ettei murhata, varasteta eikä ryöstetä, olivatpa maat sodassa
keskenään tai eivät.
Mutta kuten niin usein, niin silloinkin isoiset kulkivat
pienempiensä yli. Paikallinen tahto ja näkemys kansalaisten hyvästä ei käynyt
yksiin valtakuntia johtaneiden näkemysten kanssa. Rajarauha rikkoontui jo noin
kuukauden kuluttua.
No, tämän kaltaisesta tiedämme jotain itsekin, vaikka näin
dramaattisia vaiheita emme ole viime aikoina onneksi nähneetkään.
Savolaisiinkin nähden vallitsee jonkunlainen rajarauha –
mikäli on luottaminen heti Ohtaansalmen sillan jälkeen pystytettyyn kylttiin,
jossa luvattiin ainakin takavuosina, että ”Teitä ei suolata”.
Harmi, ettei valtiovalta ole luvannut meille samaa.
Se on suolannut meitä, tätä maakuntaa ja muita ettäänperiä
minkä suinkin on EU-kiireiltään ehtinyt.
Ja onhan se ehtinyt. Se on siirtänyt, vähentänyt,
lakkauttanut, lykännyt erinäisiä toimintoja ja laitoksia. Se on laittanut
alueet, maakunnat, kaupungit kilpailemaan milloin mistäkin luusta, jonka se on
suvainnut heittää milloin minkäkin
”uudistuksen” ja ”kehittämistyön” nimissä taistelutantereelle.
Erilaiset rajat antavat turvaa, luovat järjestystä ja
selkeyttä elämään ja asioihin. Toisaalta ne voivat estää meitä näkemästä uusia
mahdollisuuksia.
Yhteiskunnan rakenteellisissa uudistuksissa rajojen
poistaminen tai siirtely on ollut viime vuosien trendi, suoranainen. Pois alta
nynnystely ja ruikutusmentaliteetti! Tilalle laajemmat näkökulmat, uudet
maisemat ja näyt! Dynaaminen ja kehittyvä olla pitää – niin ihmisten kuin
alueitten. Kansainvälinen kilpailukyky on hyvä ottaa huomioon, mutta
paikallisille vahvuuksille pitää perustaa.
Ei valtion rahasäkkiin.
Liian dynaamiseksi ei pidä käydä eikä perustaa liikaa
paikallisille vahvuuksille. Tästä on Keski-Karjalassa omakohtaista kokemusta.
Tohmajärven kunnan toistuvat yritykset olla kehittyvä ja
ottaa huomioon niin paikalliset kuin valtakunnallisetkin tarpeet ja tarjota
venäjänkielen opetusta peruskoulussa ruotsin sijaan on suolattu valtion taholta
mennen tullen. Tässä asiassa löytyi raja, jota valtiovalta ei halua poistaa
eikä siirtää.
En tunne tarpeeksi hyvin lakia voidakseni brassailla sillä.
Kansanviisaudet tunnen. ”Missä tahto, siinä tie”. Tässä kohtaa tahtoa ei ollut – tässä
tuhansien hankkeiden maassa.
Pitää sanoa valtiolle, kuten puolisoni erään epäonnistuneen
lahjan saatuaan:
”Kiitosta vaan palijon. Tämä lahaja jää kyllä mieleen.”
On asia voinut menneen syksyn aikana olla jonkun muunkin
mielessä. Johan Bäckmannin nostattama kohu, joka on tahrannut Suomen ja
suomalaisten mainetta hyvin raskaasti Venäjällä oli ja on monen asian summa.
Muta ei pidä vähätellä sitä seikkaa, että jos meillä olisi
enemmän venäjänkielen taitoa, ei yksi yliaktiivinen puuhamies olisi voinut vuosikausia mellastaa kuin sika pellossa
Venäjän mediassa juuri kenenkään kiinnittämättä asiaan mitään huomiota.
Tohmajärven koululaiset eivät olisi tätä katastrofia
ehtineet estää, mutta tapaus oli selvä osoitus siitä, että Tohmajärven aloite
on tärkeä muutenkin kuin paikallisesti.
Toivoa sopii, että valtiovalta olisi jatkossa nokkelampi
huomaamaan ”vehnäset kammarin pöydältä”. Jos niitä nyt vielä jonnekin
ilmaantuu.
Hyvät ihmiset! Tänne on tultu erityisesti juhlimaan
Kesälahden ja Kiteen kuntaliitosta, jonka seurauksena nyt puhutaan uudesta
Kiteestä.
Moni paikalla olija tietää, että tämän rajan häviäminen ei
ole minulle minkään vertaa ilon aihe. Otin tiedon vastaan kuten minkä tahansa
vaivan ja vastuksen, jolle ei mitään voi. Jonka kanssa nyt kuitenkin eletään.
Ainahan elää pitää! Vieläpä iloisesti ja onnesta nauttien –
se on ihmisen osa murheitten ja vastoinkäymisten keskellä eikä se osa muuksi
muutu kuntaliitoksella tai parilla. Vähänkös näillä seuduin rajoja on rumpattu
aikojen saatossa.
Niinpä seuraan nyt kiinnostuneena muiden joukossa, saammeko
todella uuden Kiteen vai vain vähän entistä laajemman. Siis onko keisarilla
vaatteita vai ei. Vai pitäisikö puhua Pajarin vaatteista?
Toivon tietenkin, että niitä olisi myös entisen Kesälahden
kannalta katsottuna. Tällä hetkellä kun en näe muuta hyötyä Kesälahdelle kuin
sen, että näin vältyimme näkemästä sen nöyryytyksen päivän, jolloin
kuntavaaleissa olisi käynyt, kuten seurakuntavaaleissa jo kerran kävi - ettei
mitään vaaleja tarvittukaan, kun kaikki halukkaat mahtuivat muutenkin mukaan…
Eikä edes johtavia viranhaltijoita valittaessa ole tarvinnut
paljon päätään vaivata, on saanut olla hyvillään, jos jokunenkin pätevä on
ollut kiinnostunut paikoista. Tämä on tuttua kurjuutta suuressa osassa –jos ei
suurimmassa osassa – pieniä kuntia ympäri Suomen.
Niin. Ehkä meistä ei enää ollut omien asioidemme hoitajiksi
ja jospa me –nynnyt, totta tosiaan – tästä verevöidymme vaikka miten soivaksi
peliksi UUDESSA Kiteessä.
Nimenomaan sellaiseksi soivaksi peliksi, joka rakentaa
yhteistä hyvää, ei revi sitä. Sanoo sanottavansa ajallaan, mutta ei jää iäksi
päiväksi – juhlavieraat suokoot anteeksi alatyylin – ”paskaksi reen jalakseen”,
kuten vanha kansa sanoo.
Juuriaan ei kenenkään pidä unohtaa, kellä sellaiset on. Perimmäinen
olemus, sielu on se, josta ihminen ammentaa iloa ja voimaa ja voi tuoda kaiken
sen mikä hänessä on parasta ylpeänä muttei ylimielisenä yhteiseen kekoon, josta
toivottavasti riittää jaettavaa kaikille.
Älköön uudelle Kiteelle käykö, kuten Strpcen kylälle
Kosovossa, jossa kylän serbit kinaavat jatkuvasti siitä, eletäänkö Serbian vai
Kosovon lakien mukaisesti. Pahimmillaan kiista on johtanut siihen, että kylässä
on kaksi kunnanjohtajaa. Molemmat serbejä.
Tällä en tarkoita sitä, etteikö Jorma Turunen nyt saisi
pitää laillisen irtisanomissuojan mukaista pestiä, en. Mutta olkoon uusi kunta
vilkkaasti keskusteleva päätöksiä ennen ja yhtenäinen niiden jälkeen. Uusia
koitoksia on aina luvassa joka tapauksessa.
Toivotan koko maakunnalle, mutta luonnollisesti erityisesti
Keski-Karjalalle onnea ja menestystä alkaneena vuonna. Iloista ja työteliästä
tulevaisuutta osana ihanaa kotimaatamme ja vielä enemmän, osana ainoalaatuista
elonkehää, koko kaunista sinistä palloamme, joka Mikko Perkoilan laulun sanoin
on ”yhteinen koti eläinten ja ihmisten” ja jonka pinnalla kuun sirpin sakaraan
ripustetusta riippumatosta katsoen ei
näy yhtään rajaa.
